Jenda

Surkea juonto, ei juuri vitsejä, ja koko tapahtumaa varjostaa viikko ennen gaalaa puhjennut MeeToo-skandaali kahden vuoden parhaan elokuvan ohjaajan Aku Louhimiehen ympärillä. Kaiken huipuksi tyypillisen viileä (laimeat aplodit) tunnelma Kaapelitehtaan katsomossa, joka ei akustisesti oikein sovi juhlatilaisuuksiin.

Mielikuvitukseton, kopioi kaavamaisesti alkuperäistä sarjaa vain teknisesti parempana versiona. Joko Elizabeth Banks ei sovi rooliinsa tai rooli ei sovi hänelle. Koko elokuva antaa jotenkin hölmön vaikutelman.

Tämä dokumentti on todella vaikuttava ja varsin ammattimaisesti toteutettu. On hienoa, kuinka se onnistuu valaisemaan ulkomaalaisille, miten yllättävän tärkeä hetki meidän historiamme kannalta oli kyseessä (kokeiltu suomalaiseen). Ja omiin silmiini se kirvoitti kyyneleet taas vuosien jälkeen. Otokset kotipuolesta tosin muistuttivat minua siitä, että 1990-luvulla jopa Praha muistutti jotain kylää Venäjällä.

En olekaan aikoihin vaipunut masikseen minkään sarjan hahmojen toiminnan vuoksi. Pieni sisäinen romantikko, joka meissä kaikissa asustaa, hakkasi koko jakson ajan päätään seinään.

Tämä elokuvasarja muuttui itsensä parodiaksi jo kolmannessa osassaan, kuten näköjään myös itse Johnny Depp. Siitä lähtien suunta on ollut vain alaspäin. Aivan kuin videoitu huvipuistoajelu

Nerokkaasti työstetty, mutta juoneltaan melko tylsä elokuva. Muodoltaan kaikessa suhteessa ylivoimainen, ja niinpä elokuva on kuin käynti siinä työskennelleiden satojen maalareiden galleriassa.

Heikompi alku, mutta saa pikkuhiljaa lisää tempoa ja synkkyyttä. Iain Glen näyttelee hyvin näitä dekkarikirjallisuudessa muodissa olevia rappio-etsiviä, joilla on alkoholi- tai muu päihderiippuvuus tai mielenterveysongelmia.

Uppoavan Estonian ja kouluampumisten hätäpuhelujen äärellä kylmät väreet juoksevat pitkin selkää, synnytyksessä välillä naurattaa ja moottoritien suuronnettomuuden perään huutelevien kysymykset ja kirosanat ymmärrettävästi suututtavat. Kaikki kuvattuna Pohjankonnan kaksikolle varsin tyypillisellä tyylitellyllä tavalla.

Digitaalinen kuvaus ja hirsimökkien tumma sisustus tekevät elokuvasta televisiomaisen, ja viisiminuuttiseksi lyhennettynä se sopisikin Beyond Belief -tarinaksi. Toisaalta kyseessä on mystinen, paljon puhetta sisältävä (jopa kamarinäytelmän tyylinen) draama, minkä vuoksi lähes digitaalisen tallennuksen alkuajoista muistuttava kuvanlaatu ei häiritse, ja John Oldmanin kerronta on mukaansatempaavaa eikä pitkäveteistä.

En ole lukenut kirjaa, mutta jos odottaa kirjailijan perusteella perinteistä nordic noiria, kannattaa unohtaa koko juttu. Trilleriksi ei tarpeeksi jännittävä ja pitkitetty ikävystymiseen saakka. Itselläni oli koko ajan tunne, ettei mitään oikeastaan tapahdu, vaikka uhreja tulee lisää…