Jenda

Kertomus afroamerikkalaisesta 1950-luvun köyhyydestä afroamerikkalaiselle 2000-luvun yleisölle. Ei sillä, ettei aihe koskisi myös valkoista köyhyyttä, mutta koko teema ei oikeastaan ole itselleni kovin mielenkiintoinen.

Ilman kaameaa suhuäänteiden hallitsemaa kertojanääntä (alkuperäiskielellä englanniksi), olisin antanut neljä tähteä, vaikka draamadokumentit eivät olekaan suosikkejani. Näytellyt kohtaukset puhtaasti faktoihin perustuvan asiantuntijakerronnan lomassa ovat yleensä jokseenkin häiritseviä. Pelkästä selostuksesta ei kuitenkaan saisi kasaan lähes kolmetuntista dokumenttia. Informatiivisuuden suhteen sarja on antoisa, mikäli et ole kovin yksityiskohtaisesti kiinnostunut tuon ajan Englannin historiasta.

Käsikirjoitus alkaa olla suhteellisen kliseinen. Alussa jokin menee päin peetä ja herra neropatti tarvitsee pienen lapsen hoksatakseen jotain aivan tyhjänpäiväistä poliisivoimien avuksi. Sillä aikaa omin päin toimiva (nais)etsivä selittää, miten kaikki ovat haavoittuvaisia ja tekevät virheitä, ja poliisitkin voivat erehtyä, ja rikolliset ovat niskan päällä, koska ovat vailla omatuntoa...

Värikäs ja pitkästyttävä elokuva on tuotantoyhtiön ahneuden tulos, kun Burtonista koetetaan lypsää kaikki irti, niin pitkään kuin mahdollista. Turha leffa.

Vaaleja edeltävää propagandaa kommunistilta, joka halusi vuonna 1956 päästä Suomen presidentiksi. Hänet voi nähdä filmin lopussa lukemassa sanomaansa paperista (tästä näkyy hauskasti, etteivät poliitikot olleet tuohon aikaan tottuneita kameroihin, eikä heitä siksi haitannut lukea paperista valkokankaalla). Epäonnekseen tämä ehdokas valitsi vuoden, jolloin Kekkonen valittiin ensi kerran. Elokuva on SF-tuotantoa, ja täynnä jaarituksia siitä, miten rikkaat ovat pahoja ja toivokaamme tämän ihmisen nyt vaalien jälkeen auttavan meitä, köyhiä maanviljelijöitä ja köyhiä kaupunkilaisia. Siis ihan sitä samaa kamaa, mitä meillä Tšekkoslovakiassa 1950-luvulla tuutattiin ulos jatkuvasti.

Miehenä minuun ei ruotsalainen (omien sanojensa mukaan ankarasti treenattu) lihaskimppu tee vaikutusta, ja Margotia taas katselen mieluummin Suicide Squadissa tai The Wolfissa. Elokuva on yhtä yksinkertainen, kuin kasa viime aikojen kirjoihin perustuvia toimintapläjäyksiä (nyt tulee mieleen Eckhartin Frankenstein). Ace Venturan loppukohtaus oli parempi... Lähinnä minua kuitenkin harmittaa, että kahden Oscarin Waltz ei saanut enempää tilaa tai parempaa käsikirjoitusta. Ja toinen juttu mitä en tajunnut: miksi palkata Ben Chaplin pyörähtämään elokuvassa kahdenkymmenen sekuntin ajan? Loppujen lopuksi elokuva ei ole supertylsä, mutta se kuulunee kuitenkin niihin, joita en tule katsomaan uudestaan.

Älyttömät dialogit (tai epäonnistuneesti leikatut), ylinäyttelevät sivuhenkilöt (karseimpana nyrkkeilijän poika), ylinäyttelevä David Matásek. Igor Orozovič ja Jana Kolesárová onnistuvat. Musiikki toimii paremmin, mutta tilannetta ei pelasta edes se, että hittibiiseihin on löytynyt rahaa. Ehkä käsikirjoittajatiimin laajentamisesta olisi apua. Ihan selvä kopio ranskalaisesta Falcosta.

Paljon on kiinni siitä, kuka on milloinkin vieraana ja miten hän laulun esittää, mutta heti ensimmäisessä jaksossa – Abbaa pianolla Suvi Teräsniskan versiona on todella hyvä. Lisäksi Mikael Konttinen on huippukarismaattinen ja lahjakas tyyppi.

Melko onnistunut toimintaleffa, jossa Mel koettaa tehdä mitä tahansa suojellakseen harhateille joutunutta tytärtään. Elokuva kulkee käytännössä lajityyppinsä jalanjäljissä – ensin karkuun, sitten raivon vallassa hakkaamaan kaikki, vaikkakin tällä kertaa lopussa seuraa pattitilanne (aika laimea tosin) vastoin päähenkilön tahtoa. Jos pitäisi verrata Mel Gibsonin aiempiin elokuviin, tämä on suunnilleen Get the Gringon tasolla, pikemmin kuin Paybackin, jota suosittelen paljon enemmän kuin Blood Fatheria.

Satuelokuva, jonka tasoa heikentävät aivan kammottavat laulunsanat, joita Václav Neckářia ja Naďa Urbánkováa lukuun ottamatta näyttelijät eivät onnistu edes laulamaan. Ren? on ohjaajana parempi kuin prinssinä, ja Lucie Trmíkován prinsessat eivät ole kovin prinsessamaisia. Kaiken kaikkiaan kommunismin ajan televisiosatuja huonommasta päästä. Musiikki on muuten ihan tarttuvaa, siitä plussaa, tekstistä ja lavastuksesta miinus, näyttelijäsuoritukset keskinkertaisia...