Jenda

Ihmisenä, joka ei fanita Madonnaa, tulin katsoneeksi sattumalta, ja jo konsertin ensimmäinen osa antoi negatiivisen vaikutelman jollain, jota itse kutsuisin väkivallan ylistykseksi. Ehkä en tajunnut jotain. En olisi halunnut nähdä enkä todellakaan katso uudestaan.

Fallon yrittää olla hauska, mutta kokonaisuus tuntuu teennäiseltä, myös hänen innostuksensa kaikkea studioon tuomaansa kohtaan. Ehkä sitten, kun Jimmy saavuttaa Conan O'Brienin tavoin vuoden 20 vuoden kokemuksen talkshow-urallaan, hänen huumorinsa vaikuttaa yhtä luonnolliselta kuin Conanin.

Kimmelin monologit ovat hauskoja, ja show paljastaa että tv-kanavalla on rahaa. Toisaalta suurin osa sketseistä on aika noloja, nolo on myös sidekick Guillermo, ja ennen kaikkea koko show on täynnä mukahauskoja mainossketsejä – vähän liian ilmeistä. Paras jakso oli Matt Damonin juontama vuodelta 2013.

Sen, mitä televisio nykyään tuuttaa kahdenkymmenen minuutin välein kaikilla kanavilla, saattoivat katsoja puoli vuosisataa sitten nähdä elokuvateatterissa vartin mittaisena ja kotimaisten eturivin näyttelijöiden opastuksen kera. Kuvittele, että nykypäivänä ennen elokuvan alkua lavalle nousee Hannu-Pekka Björkman opastamaan, että joku rätti tulee keittopullossa sekoittamisen jälkeen valkoiseksi ainoastaan sopivaa pesuainetta käyttämällä.

En näe mitään eroa tämän komedian ja vaikkapa leffojen How to Live with Your Parents (For the Rest of Your Life) tai Retired at 35 välillä. Kaikki ovat yhtä tylsiä. Antaisin 20 %, mutta pidän Seth Greenistä.

Hitto, ennen kuin huomaakaan niin kaikki jaksot on jo nähty. Ja tässäkin kyseessä sarja, johon kiintyy hahmoineen niin helposti, aivan kuten aikanaan MASH:iin, Frendeihin ja Gilmoren tyttöihin.

Jos saan verrata aikaisempiin näkemiini vuosiin, niin täytyy sanoa, että tämänkertainen anti ei ollut kovin hääppöinen minun makuuni. Olen melkoisen pettynyt koko show´n tylsyyteen, joka yllätti minut, kun ottaa huomioon Billy Crystalin esiintymisen. Mutta kuten hän itsekin sanoi jo alkupätkässä – vitsit eivät riittäneet. Kuulisin myös mieluummin ehdokkaina olevat laulut ihan livenä, mistä on ilmeisesti ajankäytöllisistä syistä kokonaan luovuttu, mieluummin kuin laulun alkumonologissa, mikäli vieras ei osaa laulaa. Se saattaa toimia Hugh Jackmanin kohdalla, mutta ei Billy Crystalin. [Kun nyt luen kommentteja, niin huomaan voivani olla iloinen siitä, että näin palkintojenjaon englanniksi]

Ihan mukavaa katsottavaa, josta ei tosin jää mitään mieleen ja toista kertaa ei tule katsottua. Syynä on osin käsikirjoitus, joka on paikoitellen tarpeettoman jaaritteleva, ja jonka ansiosta vaikkapa Dominic Purcellin hahmo ei häpeile lausua sataan kertaan kierrätettyjä hokemia. Musiikki on enimmäkseen huomaamatonta – mikä ei toimintaelokuvien kohdalla ole välttämättä huono asia.

Täytyy myöntää, että tämä elokuvanpuolikas yllätti iloisesti, kun onnistui olemaan ikävystyttämättä katsojaa ihan kuoliaaksi. Musiikki tuotti harmi kyllä pettymyksen, etenkin biisit, jotka edellisessä osassa olivat elokuvan parasta antia.

"Paul W. S. Anderson kunnioittaa nykyaikaisessa versiossaan tarinan henkeä ja pyrkii uudella tulkinnallaan lähestymään alkuperäisen teoksen rikasta kerrontaa." WTF? Nyt sain päivän naurut... Elokuvasta en. Leffa teineille, jotka eivät ole koskaan nähneet muita Dumas’n teoksen versioita tai lukeneet kirjoja, eivätkä aiokaan, koska vanhat elokuvat eivät ole niin siistejä kuin Transformersit ja kirjat ovat hikareita varten.