Irreversible - syntiset

Olin kuullut tästä paljon hyvää, joten pettymys oli melkoinen. Mistä aloittaisin? Vaikkapa hyvistä puolista. Niitä on vähän, itse asiassa ainoastaan Monica Bellucci ja täydellinen tylyys. Tekijät ovat, ilmeisesti käsitteen "taide-elokuva" suojissa, kuvanneet uskomattoman pitkän ja pitkästyttävän elokuvan, jossa kamera selvästikin tarkoituksella käyttäytyy kuin roikkuisi pyykkinarulla hirmumyrskyssä. Lähes sataminuuttinen elokuva on valtaosin tätä "taiteellista" kuvaustyyliä sekä pimeitä tai vaihtoehtoisesti valoisia kuvia, kehystettyinä epileptikoille kohtalokkailla, raivokkaasti vilkkuvilla tekstityksillä. Se, mihin Noé on tarvinnut 99 minuuttia ja jonka ansiosta hän on voittanut lukuisia palkintoja, onnistuisi sopivilla spekseillä uskoakseni keneltä tahansa. Koko elokuvaa säestää korvaa ja ennen kaikkea aivoja ärsyttävävä yksitoikkoinen musiikki, tai pikemminkin äänet, joita ei normaalisti pystyisi kuuntelemaan, mutta täytyy myöntää, että tässä ne täydentävät kuvan herättämää tunnetta. Retrospektiivinen kerronta voi toimia (kuten Mementossa), mutta tämän elokuvan kohdalla rohkenen epäillä sitäkin. En voinut vastustaa kiusausta painaa FFD-nappia. (24.06.2006)

I liked Irreversible, but I was expecting something more refined, more “De Palma-esque”. It has an idea, but not one so strong that it would be necessary to express it with such extreme content. The powerful moments are VERY powerful, but all of the chatter around them is so ordinary that it comes across as boring and forced in a film with such a polished visual aspect. As a result, Irreversible is just a stylistically interesting provocation with the aim of bringing at least all of France to the cinema and prompting a discussion. (16.07.2004)

At the end, there remains the provocation of the audience on the theme of "who didn't look away" and the obvious question of whether the film should be an extreme test of endurance. Definitely not for me, and therefore I don't know why Noé made such a collection of cruelty, I don't know what he wanted to say, and I don't like at all the way he tries to differentiate himself from the mainstream. Surprisingly, despite the negative approach towards the audience, the screenplay tries to touch people's souls at several moments. It is perverted in its suggestiveness and in the fact that you won't see similar scenes elsewhere. Despite the self-centeredness of the reversed narrative approach, I acknowledge a certain quality, the specificity of the form, and the distinctiveness. But when it comes to voting on the principles of this endeavor, don't count me in. (23.03.2006)

The basic message is primitive: violence is bad, yes. Everything else is just filler hanging on a formal pun, which ultimately degenerated into the fact that everyone must have heard something at some point about Monica Bellucci (an absolute goddess at the time) filming a very naturalistic rape scene. But the point of why this was so has been lost in the rumor mill. Such a process is irreversibly odd and the overall project is therefore useless and the uproar around it downright empty. And there was somehow going to be a groundbreaking film told backwards in 2002? Nobody believes that. (26.02.2015)

They said it was one of those movies that would balance on the borderline of tolerance in the world cinematography. I appreciate primarily the music part to which Thomas Bengalter from the band Daft Punk again put great care. I appreciate the idea to come up with a story told from the end. The rest is pure art, and I don’t know why I should like that. (19.01.2016)