Ohjaus:
Quentin DupieuxKäsikirjoitus:
Quentin DupieuxKuvaus:
Quentin DupieuxSävellys:
David SztankeNäyttelijät:
Benoît Poelvoorde, Grégoire Ludig, Marc Fraize, Anaïs Demoustier, Orelsan, Philippe Duquesne, Jeanne Rosa, Vincent Grass, Michel Hazanavicius (lisää)Suoratoistopalvelut (2)
Juonikuvaukset(1)
Tarkastaja Buron (Benoit “Man Bites Dog” Poelvoorde) haaveilee orkesterin johtamisesta kalsarisillaan. Kun todellisuus kutsuu, hän muistaa kuulustelevansa ruumiin löytänyttä miestä (Grégoire Ludig), jota hän epäilee löydöksensä listimisestä. Sen enempää kuulustelu kuin tutkimus eivät kuitenkaan ota edetäkseen. Dupieux’n ohjauksessa näppärä dialogi, oudot hahmot, kiusalliset tauot ja slapstick-huumori yhdistyvät jälleen uniikeilla taajuuksilla liiteleväksi visioksi. Kuvauspaikaksi on valittu kommunistisen puoleen ex-pääkonttori (!) jonka jokaisesta sopesta löytyy jotain hyödynnettävää. Ranskalaisneron musta huumori kukkii, kun ruumiita tulee lisää mutta tutkinta vain polkee paikallaan. Pöydät kääntyvät monta kertaa ympäri – katsojan kustannuksella. Miksi Buronin rinnasta nousee savua? Pitääkö kyklooppi koko asemaa silmällä? Kuka on sullonut ruumiita poliisiaseman komeroihin? Vastauksia ei välttämättä saada, mutta jos itse kysymykset kiehtovat, Dupieux’n nyrjähtäneestä todellisuudesta saa taatusti hersyvät hörönaurut. (Night Visions)
(lisää)Arvostelut (2)
I’m not very familiar with Quentin Dupieux, so I didn't know what I was getting into, but Benoît Poelvoorde is more or less always a guarantee of quality and this time France pleasantly surprised me, not so much with humour, but with ideas, tension and interesting twists (the twist that comes in the 10th minute is perfect), and the finale is very unexpected. For a film that takes place 90% in one room, there are more than enough comic situations. Decent, short and entertaining. 75%
()
The film is quite weak if you take into consideration Dupieux's filmography, especially after the excellent Reality. A simple comedic concept with an absurdly protracted police interrogation and an even more absurdly protracted witness testimony is done in an embarrassingly primitive and superficial way, without imaginative satire, breaking of expectations or any added value. The characters are intentionally idiots, but they produce little humor and the director also begins to steal from himself (blending the past with the present, physically deformed police officers) and his final point this time also has no power. It’s possible to sit through the running time of less than an hour and a quarter, but one would simply expect something more striking, subversive, sophisticated and complicated from Dupieux.
()