Ohjaus:
Aki KaurismäkiKuvaus:
Timo SalminenSävellys:
Veikko TuomiNäyttelijät:
Kati Outinen, Matti Pellonpää, Kirsi Tykkyläinen, Mato Valtonen, Elina Salo, Irma Junnilainen, Veikko Lavi, Pertti Husu, Viktor Vassel (lisää)Suoratoistopalvelut (1)
Juonikuvaukset(1)
Kahviin addiktoitunut Valto (Mato Valtonen) ja hänen Koskenkorvaa estoitta litkivä automekaanikkoystävänsä Reino (Matti Pellonpää) – kaksi pohjimmiltaan ujoa peräkammarin poikaa – lähtevät Valton Volgalla tien päälle ja kohtaavat pian virolaisen Tatjanan (Kati Outinen) ja valkovenäläisen Klavdian (Kirsi Tykkyläinen), joille lupaavat antaa kyydin satamaan. Alun perin eriparisten ja kielimuurien taakse pitkälti rajautuneiden ihmisten välillä alkaa kehittyä yllättäviä romanttisia virityksiä ja etenkin Reino ja Tatjana tuntuvat löytävän toisensa, miehen kömpelöistä sosiaalisista taidoista huolimatta. Eron hetken koittaessa Reino tuntee selvästi piston sydämessään ja miehet päättävät seurata naisia laivalla Viroon. Reino jää asumaan Tatjanansa luo, mutta Valto palaa takaisin Suomeen ja työnsä ääreen, päästäen elokuvan alussa siivouskomeroon lukitsemansa vanhan äitinsä takaisin vapauteen. Lauri Timonen (Pirkanmaan elokuvakeskus)
(lisää)Arvostelut (2)
The Finnish view of life filmed to perfection which is actually a standard for this director. The humor in this movie might be too dry but despite this it is a true Finnish gem.
()
A road movie about a moment of rock 'n' roll in a flood of grey. The road movie of two "wannabe" rockers, one of whom constantly sips coffee while the other drinks vodka by the bottle, is based on absolutely laconic humor. Mato Valtonen doesn't change his bear grimace even once (and yet his character is beautifully elaborate), Matti Pellonpää enjoys playing the childish poser Orimatillan Jymy, and the way he crams romantic sprawl into the Finnish equivalent of Bohuš Stejskal is amazing. It's actually a kind of Peculiarities of the National Hunt inside out, but much deeper in terms of character relationships. The austerity and distaste for flamboyant gestures is at its core the most proper rock 'n' roll I know. Kaurismäki's escape from the greyness of existence after many times, this time in a hardened comedy with less talking has such an inner drive that it messed me up. Quiet, the rockers are playing.
()