Intohimojen karuselli

Elokuvaohjaaja Max Ophuls palasi vuonna 1950 Hollywoodista Ranskaan missä hän pääsi heti työskentelemään lempikirjailijansa Arthur Schnitzlerin aiheen parissa. Intohimojen karuselli (La ronde, 1950) oli yleisömenestys vailla vertaa, ja se jopa sai ranskalaiselokuvalle harvinaiset kaksi Oscar-ehdokkuutta, hyvin sopivasti käsikirjoituksesta ja lavastuksesta. Intohimojen karuselli sijoittuu keisarillisen ajan Wieniin, joka on Ophulsille ominaisesti yön sumuja ja varjoja, valon kimallusta, koreita kulisseja, kevätaurinkoa sekä halun ja rakkauden ristipistoja. Elokuvan kertoja (Anton Walbrook) virittää taianomaista, runollista tunnelmaa vieden katsojat valssin tahdissa menneeseen aikaan. Elokuvan aikana kertoja pitää rakkauden karusellin käynnissä ja eri valeasuja käyttäen järjestää ihmisten kohtaamisia. Katsoja ei ehkä edes huomaa kuinka Ophulsin kamera samalla liikkuu ja vaeltaa näissä kulisseissa, tarttuu ihmisten matkaan ja seuraa heitä lavasteista toiseen. Kertojaosuudet aina välillä korostavat, että kyse on teatterista ja elokuvasta, vieläpä sellaisesta, joka on filmattu kokonaan studiolavasteissa. Mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin teatraalinen tai pölyyntynyt elokuva. Nimensä mukaisesti Intohimojen karuselli koostuu karusellimaisesta lyhyiden rakkaussuhteiden sarjasta. Ilotyttö kohtaa sotilaan, joka kohtaa sisäkön, joka kohtaa isäntäperheensä pojan, joka kohtaa naimisissa olevan rakastajattarensa - ja niin edelleen, kunnes elokuva päätyy takaisin lähtöpisteeseensä. Mutta mikä käynnistyy kepeänä ja hykerryttävän humoristisena oman aikansa seksikomediana, alkaa hiljalleen saada syvyyttä ja koskettavuutta, jopa traagisuutta. Halun ja rakkauden käydessä ikuista mittelöään nämä pienet ja jopa merkityksettömiltä tuntuvat tapaamiset alkavat saada mietteliästä, pohdiskelevaa sisältöä. Kuin huomaamatta elokuva, joka aluksi vaikuttaa kevytmieliseltä ja pinnalliselta poreilulta, muuttuu yhä syvällisemmäksi tutkielmaksi rakkaudesta ja ihmispolon elämänmittaisesta onnen etsinnästä. (YLE)