Hotaru no haka
Ohjaus:
Isao TakahataKäsikirjoitus:
Isao TakahataKuvaus:
Nobuo KoyamaSävellys:
Michio MamiyaJuonikuvaukset(1)
Eletään toisen maailmansodan lopun aikaa Japanissa. Liittoutuneiden joukot pommittavat jo raskaasti keisarikunnan pääsaarten suurkaupunkeja - ilmahälytykset, tuho, ahdinko ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä. Teini-ikäiselle Seitalle ja hänen neljän vuoden ikäiselle pikkusiskolleen, Setsukolle, sodan tuulet kylvävät armottomat kortit, kun heidän äitinsä saa surmansa pommituksissa. Orvoksi jääneet Seita ja Setsuko joutuvat kohtaamaan aikuisten kylmän ja välinpitämättömän maailman, jossa paikkansa menettäneille lapsille ei tunnu löytyvän sijaa eikä sympatiaa. Muun maailman keskittyessä sotaan ja sen hävityksen aalloista selviämiseen, yrittää Seita suojata siskoaan rakkaudella ja huolettomuuden illuusiolla. Lasten yksinäinen selviytymistaistelu, pahaa maailmaa paossa Japanin maaseudulla, on kuitenkin vähintään yhtä sydäntäsärkevä ja ehdoton kuin ulkopuolisen maailman mitättömyys. Sota ei unohda ketään... (Future film)
(lisää)Videot (1)
Arvostelut (5)
I can't say this film blew my mind, but my emotional state during it was like a seesaw, with the difference that I stopped exactly at the point when your stomach clenches and the pleasure of being swayed pushes everything else out of your head for a tiny moment. Takahata has really pulled it off, and with this magnificent work he has equalled even the incomparable Miyazaki – if not in creative imagination and premise, then in the resulting impact. And Mamiyai's music was so good, it was like listening to Ennio Morricone in his prime. Amazing little film, where are all the Oscar nominations and the hype? 100%
()
I'm not exactly a die-hard anime fan, but this film turned out to be quite an interesting experience, showing the horrors of war without the use of excessive violence. What intrigued me most was the portrayal of the Japanese characters, who weren't depicted as downtrodden victims of a vastly superior enemy. Instead, keen observers will find expressions of blind faith in the empire's victory.
()
"Why must fireflies die so young?" If Isao Takahata didn’t push so awfully hard on a tear-jerking note, Grave of the Fireflies would have been in a higher category. This way we get a beautifully animated, emotional blackmail movie that is so openly sentimental that you soon get sick of it. Maybe the expressions “all things in moderation" and “less is more" don’t translate well into Japanese. On the other hand, I grudgingly admit that it really works in some places. And at those brighter moments, it is doubly disappointing that the whole movie isn’t like that.
()
An incredible example of how an animated film can truly be powerful, how it can present adult themes, and how cuteness can easily turn into something terrifying that takes your breath away. "Grave of the Fireflies" is a very depressing film, but in doing so, it demonstrates the strength not only of Japanese animated films, but primarily of them.
()
Either I'm a total cynic or I don't know, but this film, despite some of its undeniable qualities, struck me as a vulgar emotional blackmail that was laughable at times. Quite often, actually.
()
Kuvagalleria (34)
Kuva © Studio Ghibli
Mainos