Himoittu

1950- ja 60-lukujen länsisaksalainen elokuva koki useita kirjallisuussovituksia samalta kirjailijalta. Näiden vuosien yleisöstä saattaa kertoa jotain se, että näiden kirjailijoiden joukossa oli kaksi hyvin erilaista kirjailijaa, Thomas Mann ja Gerhart Hauptmann. Ensin mainittua parjattiin konservatiivisten voimien taholta toisen maailmansodan jälkeisinä parina vuotena hänen muuttamisestaan Yhdysvaltoihin (kuten myös hänen pisteliäistä kommenteistaan saksalaisista, jotka suostuivat auttamaan natseja), mutta jälkimmäinen sen sijaan oli jäänyt Saksaan ja antanut natsien käyttää nimeään mm. yhdessä aikakauden kuuluisimmasta elokuvista, Veit Harlanin Der Herrscherissä (1937). Kun ottaa huomioon Hauptmannin poliittisesti monitulkintaisen statuksen, on kiehtovaa, että hänen kirjoistaan syntyi monia 1950-luvun hienoimmista elokuvista. Niistä edelleen kiitellyin on paluumuuttaja Robert Siodmakin ensimmäinen Liittotasavallassa tehty elokuva Die Ratten (1955). Siitä huolimatta monet myöhemmistä elokuvista paljastuivat uskaliaammiksi ja monisyisemmiksi, ehkä eniten Wolfgang Staudten hirvittävän aliarvostettu Himoittu, jossa monien muiden 50-luvun Hauptmann-sovitusten tavoin alkuperäisteoksen tapahtumat on sijoitettu nykyaikaan ja nimihenkilö pakolaisen rooliin. Ilmapiiri on tuhoa ennustava ja huokuu hullutta, mikä ilmenee sekä Maria Schellin raivoisasta näyttelijäntyöstä että silmiä hivelevistä väreistä. (OM) (Midnight Sun Film Festival)